Siitä on jo kolme viikkoa, ku loin tämän blogin. Ajatus oli hyvä, mutta syystä tai toisesta en vaan osannutkaan purkaa ajatuksiani näytölle. Ehkä taustalla oli vielä ajatus siitä, etten halunnu mitään jäävän muistettavaksi, sillä kuvittelin, ettei tämä olisi todellista.
Nyt kuitenkin paskaa tulee niskaan siihen tahtiin, että on pakko jo johonkin avautua. Veikkaan, että perhe, kaverit ja muu suku alkaa jo kyllästyä kuuntelemaan.
 
Niin, diabetekseni saavuttaa tänään jo kunnioitettavan yhden kuukauden iän. Hoito on purrut ja arvot tasaantuneet alle kymmeneen. Monena päivänä olen onnistunut jo normalisoimaan tilanteen lähes täysin (eli vaihteluväli on mittausten mukaan ollut 4-8). Toki aina ei vain jaksa kiinnostaa, mutta uskoisin, että keskiarvo on jo kympin pinnassa. Se on melkoinen parannus jos miettii, että 6.9. klo 12.03 Vaasan keskussairaalan päivystyspolilla hoidon virallisesti alkaessa mittarin maksimiarvo, 33,3, ei riittänyt.
Koko kesältäkin keskiarvo oli yli 17.
 
Huikeita lukemia, eikä noiden kanssa elämä missään muotoa ole voinut olla täysin normaalia. Alkuun tuntui, kuin koko diagnoosi olisi tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta nyt ajan kanssa asiaa mietittyäni... Niin, kyllähän oireet olivat selvät, vaikkakin seliteltävissä. Helpompihan tämä on kieltää, kuin kohdata, vaikka niin yleinen sairaus onkin. Ei tähän kukaan tahdo sairastua.
 
No, diabetes on saatu kuriin. Toki moni asia hoidossa kaipaa vielä hiomista ja erilaiset ruokailu-, liikunta- ja työtilanteet tuovat omat haasteensa. Sen kanssa on kuitenkin vain opittava elämään, vaikka kuinka v*tuttaisi. Olen ristini jo hyväksynyt siinä mielessä, että tiedän olevani sairas lopunikääni, enkä koskaan voi syödä ja juoda normaalisti niin, etteivät sokeriarvot nakkelisi.
 
Olen ollut perusterve koko elämäni, perinteiset keväiset heinänuhatkin olen suosiolla jättänyt isoveljen sairastettavaksi. Flunssaa on toki joskus ollut, mutta sekin on aina mennyt max. parin päivän kuumeilulla ohitse. Nyt diabeteksen toteamisen jälkeen tuntuu, että eniten kusee kaikki.
 
Ennen juhannusta suoritettu viisaudenhampaan leikkaus sujui melko mutkattomasti. Siksi menin pelottomana ja pahaa-aavistamattoman tyytyväisenä poistattamaan tänään toista, joka piti yksinkertaisesti vain repiä pois. Röntgenkuvissa ei näkynyt hampaan osalta mitään poikkeavaa, mutta toisin kävi. Puolen tunnin aika venyi ja venyi jo siinä, kun hammasta väännettiin, revittiin, käännettiin ja riuhdottiin. Kun se viimein antoi periksi ja lääkäri käänsi selkänsä hetkeksi, tunsin tukehtuvani vereen. Hetken aikaa syljeskelin lattialle, kunnes pystyin taas käymään makuulle ja lääkäri tarkisti vahingot: hammas oli repinyt poskiontelon tullessaan. Nopea parantuminen ja seuraavien päivien työvuorot vaihtuivat kolmen päivän sairaslomaan, erittäin varovaiseen/vähäiseen liikuntaan ja nestemäiseen ruokavalioon, kunnes verenvuoto lakkaa.
 
Poskiontelosta löytyi myös toinen pikku yllätys, joka toivon mukaan on vain harmiton kysta. Tämän repeämisen jälkeen tosin sekin joudutaan ilmeisesti operoimaan pois varmuuden vuoksi. Mutta siitä lisää, kunhan saadaan tarkemmat kuvat ja diagnoosit. Sitten aletaankin jännittämään, koska seuraavalle viisurille löytyy poistoaika.
 
Yhtä lääkärissä juoksemista siis koko syksy. Koettelee hermoja oikein todenteolla, eikä aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Syyskuun toisen viikonlopun jälkeen olen lähinnä nauranut. Mustaa huumoria ehkä, mutta sillä tästä selviää.