The problem is not the problem. The problem is your attitude about the problem.
Do you understand?
Näin viisaasti lausuu Captain Jack Sparrow Pirates of the Caribbeanissa. Aivan loistavia elokuvia kaikki, suosittelen lämpimästi.
Noihin kahteen lauseeseen mahtuu yllättävän paljon totuutta, vaikken ole vieläkään valmis myöntämään, ettei diabetes sotke elämääni. Kyllähän minä itse ongelmoin sitä alkuun turhan paljon, kun hoitajat, terapeutit ja lääkärit käskivät tarkkailemaan arvoja aina ennen ja jälkeen kolmen tunnin välein tapahtuvan ruokailun. Totta kai siitä tuli hallitseva ja hajottava tekijä elämässäni.
Nyt en enää jaksa. En pidä mittaria mukana, en vahdi tuntemuksiani vartin välein, enkä edes jaksa piikittää jokaiselle suupalalle. Todennäköisesti tasapaino ei ole ihan yhtä hyvä, kuin se, jonka saavutin ensimmäisen kuukauden aikana, mutta ainakin tämä on inhimillisempää omahoitoa. Kolmen kuukauden päästä sen taas näkee verikokeissa, että miltä vaikuttaa.
Hba1c -arvo, jota yksinkertaisesti voi kutsua pitkäaikaissokeriarvoksi, oli laskenut huomattavasti; toteamishetkellä 17,4, nyt 11,6. Lääkäri oli tyytyväinen ja diabeteshoitaja hädin tuskin uskoi silmiään. Kehut eivät tuntuneet niin hyvältä, kuin olisi odottanut. Toki olen oppinut nopeasti, mutta edelleen olisin mielummin jättänyt opettelematta. En tahdo edes ajatella, mitä muutokset hoitotasapainossa aiheuttavat. Totuus on, että jo tämä lääkärikäynnin jälkeinen lipsuminen osoittaa sen, etten tule koko loppuelämäni ajan olemaan yhtä hyvä.
Ensimmäinen silmänpohjakuvaus on ensi viikon tiistaina. Poskionteloröntgeniinkin pitäisi pian mennä, jolloin selviää, koska leikataan ja kuinka suuresta operaatiosta on kyse. Kolmannen viisaudenhampaan poisto tapahtuu 18.12. Hyvää joulua minulle.
torstai, 1. marraskuu 2012
Insuliinia ja unohduksia
maanantai, 8. lokakuu 2012
Turhautuminen
Kuinka paljon kestää selkäranka painetta?
On jaksettava jatkaa, vaik' välil' ei ois aihetta.
Tänään tosin päätin olla terve. Ostin pienen pussin sipsiä ja hieman irtokarkkeja, katsoin telkkaria ja yritin muistaa, millaista elämä oli puoli vuotta sitten.
Kuitenkin kolmatta sipsiä puraistessani vihlova kipu ja sitä seurannut verenmakuinen tulvahdus suussa palauttivat takaisin maanpinnalle.
Kävin kuvauttamassa poskiontelot tänään. Kuten arvata saattoi, kuvista ei selvinnyt juuri mitään oleellista kystan kannalta. Lisää murheita niistä kuitenkiin voitiin tulkita; poskiontelo oikealla puolella on tosiaan niin täynnä verta ja muuta nestettä, että kystan hädintuskin erotti. Tuo nyt oli vielä tosiaan odotettavissa, sillä hampaanpoiston jälkeinen haava vuotaa yhä, mutta se, että vasemmankin puolen onteloverkosto on lähes yhtä tukossa, tuli yllätyksenä. Vasemmalla puolella tulehdus on levinnyt jo otsaonteloon saakka, mikä vaatii hiukan tehokkaammat antibiootit, mahdollisesti punkteerauksen ja myöhemmin kontrollin.
Jälleen kerran puhutaan lähes oireettomasta ongelmasta, jonka todennäköisesti olisin jättänyt hoitamatta ilman tätä surullista farssia.
Mitta alkaa olla jo täynnä. Tahdon vain olla terve.
En tahdo kuulla, että kyllä se tästä helpottaa, tai että diabetes on todella huomaamaton tauti. Minulle se ei sitä ole, vaan joudun joka päivä huolehtimaan ja miettimään ja ratkaisemaan tilanteita, jotka muille (ja minullekin ennen) olivat itsestäänselviä ja arkipäiväisiä. Se piikki uppoaa minun nahkaan joka helvetin päivä.
Ja se, että näitä ongelmia löytyy koko ajan lisää.. Niin niitä tulee löytymään niin kauan, kuin elän. Ei toivottavasti tähän tahtiin, mutta kuitenkin.
Joo, totta kai diabetesta tutkitaan koko ajan ja 10 vuoden kuluttua hoitoon voi kuulua jo keinohaiman asentaminen, mutta ei se silti muuta sitä, että tauti on parantumaton ja saattaa tehdä jopa tavallisesta flunssasta tai virtsatietulehduksesta hengenvaarallisen.
Minä tiedän jo jotakin elämästä
jotain tiedät sinäkin
Kun vain uskallat lakata pelkäämästä
Paratiisin saat takaisin
(Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Lintu)
Kunpa kyse olisikin vain uskosta, toivosta ja peloista.
Ei näillä toki mitään suoranaista yhteyttä ole toisiinsa, siis diabeteksella, viisaudenhampailla ja ontelotulehduksilla. Ne vain kaikki sattuivat löytymään ja oireilemaan tänä syksynä sen verran, että vaativat operointia. Luonnollisesti ne vaikuttavat toisiinsa, mutta syy-seuraussuhteita on mahdoton selvittää.
Eikä tästä ketään pysty syyttämään. Kyllä minä pärjään.
Vaikken enää koskaan tekisi mitään
elämäni on muuttunut.
On jaksettava jatkaa, vaik' välil' ei ois aihetta.
Tänään tosin päätin olla terve. Ostin pienen pussin sipsiä ja hieman irtokarkkeja, katsoin telkkaria ja yritin muistaa, millaista elämä oli puoli vuotta sitten.
Kuitenkin kolmatta sipsiä puraistessani vihlova kipu ja sitä seurannut verenmakuinen tulvahdus suussa palauttivat takaisin maanpinnalle.
Kävin kuvauttamassa poskiontelot tänään. Kuten arvata saattoi, kuvista ei selvinnyt juuri mitään oleellista kystan kannalta. Lisää murheita niistä kuitenkiin voitiin tulkita; poskiontelo oikealla puolella on tosiaan niin täynnä verta ja muuta nestettä, että kystan hädintuskin erotti. Tuo nyt oli vielä tosiaan odotettavissa, sillä hampaanpoiston jälkeinen haava vuotaa yhä, mutta se, että vasemmankin puolen onteloverkosto on lähes yhtä tukossa, tuli yllätyksenä. Vasemmalla puolella tulehdus on levinnyt jo otsaonteloon saakka, mikä vaatii hiukan tehokkaammat antibiootit, mahdollisesti punkteerauksen ja myöhemmin kontrollin.
Jälleen kerran puhutaan lähes oireettomasta ongelmasta, jonka todennäköisesti olisin jättänyt hoitamatta ilman tätä surullista farssia.
Mitta alkaa olla jo täynnä. Tahdon vain olla terve.
En tahdo kuulla, että kyllä se tästä helpottaa, tai että diabetes on todella huomaamaton tauti. Minulle se ei sitä ole, vaan joudun joka päivä huolehtimaan ja miettimään ja ratkaisemaan tilanteita, jotka muille (ja minullekin ennen) olivat itsestäänselviä ja arkipäiväisiä. Se piikki uppoaa minun nahkaan joka helvetin päivä.
Ja se, että näitä ongelmia löytyy koko ajan lisää.. Niin niitä tulee löytymään niin kauan, kuin elän. Ei toivottavasti tähän tahtiin, mutta kuitenkin.
Joo, totta kai diabetesta tutkitaan koko ajan ja 10 vuoden kuluttua hoitoon voi kuulua jo keinohaiman asentaminen, mutta ei se silti muuta sitä, että tauti on parantumaton ja saattaa tehdä jopa tavallisesta flunssasta tai virtsatietulehduksesta hengenvaarallisen.
Minä tiedän jo jotakin elämästä
jotain tiedät sinäkin
Kun vain uskallat lakata pelkäämästä
Paratiisin saat takaisin
(Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Lintu)
Kunpa kyse olisikin vain uskosta, toivosta ja peloista.
Ei näillä toki mitään suoranaista yhteyttä ole toisiinsa, siis diabeteksella, viisaudenhampailla ja ontelotulehduksilla. Ne vain kaikki sattuivat löytymään ja oireilemaan tänä syksynä sen verran, että vaativat operointia. Luonnollisesti ne vaikuttavat toisiinsa, mutta syy-seuraussuhteita on mahdoton selvittää.
Eikä tästä ketään pysty syyttämään. Kyllä minä pärjään.
Vaikken enää koskaan tekisi mitään
elämäni on muuttunut.
torstai, 4. lokakuu 2012
Ensimmäinen kuukausi
Siitä on jo kolme viikkoa, ku loin tämän blogin. Ajatus oli hyvä, mutta syystä tai toisesta en vaan osannutkaan purkaa ajatuksiani näytölle. Ehkä taustalla oli vielä ajatus siitä, etten halunnu mitään jäävän muistettavaksi, sillä kuvittelin, ettei tämä olisi todellista.
Nyt kuitenkin paskaa tulee niskaan siihen tahtiin, että on pakko jo johonkin avautua. Veikkaan, että perhe, kaverit ja muu suku alkaa jo kyllästyä kuuntelemaan.
Niin, diabetekseni saavuttaa tänään jo kunnioitettavan yhden kuukauden iän. Hoito on purrut ja arvot tasaantuneet alle kymmeneen. Monena päivänä olen onnistunut jo normalisoimaan tilanteen lähes täysin (eli vaihteluväli on mittausten mukaan ollut 4-8). Toki aina ei vain jaksa kiinnostaa, mutta uskoisin, että keskiarvo on jo kympin pinnassa. Se on melkoinen parannus jos miettii, että 6.9. klo 12.03 Vaasan keskussairaalan päivystyspolilla hoidon virallisesti alkaessa mittarin maksimiarvo, 33,3, ei riittänyt.
Koko kesältäkin keskiarvo oli yli 17.
Huikeita lukemia, eikä noiden kanssa elämä missään muotoa ole voinut olla täysin normaalia. Alkuun tuntui, kuin koko diagnoosi olisi tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta nyt ajan kanssa asiaa mietittyäni... Niin, kyllähän oireet olivat selvät, vaikkakin seliteltävissä. Helpompihan tämä on kieltää, kuin kohdata, vaikka niin yleinen sairaus onkin. Ei tähän kukaan tahdo sairastua.
No, diabetes on saatu kuriin. Toki moni asia hoidossa kaipaa vielä hiomista ja erilaiset ruokailu-, liikunta- ja työtilanteet tuovat omat haasteensa. Sen kanssa on kuitenkin vain opittava elämään, vaikka kuinka v*tuttaisi. Olen ristini jo hyväksynyt siinä mielessä, että tiedän olevani sairas lopunikääni, enkä koskaan voi syödä ja juoda normaalisti niin, etteivät sokeriarvot nakkelisi.
Olen ollut perusterve koko elämäni, perinteiset keväiset heinänuhatkin olen suosiolla jättänyt isoveljen sairastettavaksi. Flunssaa on toki joskus ollut, mutta sekin on aina mennyt max. parin päivän kuumeilulla ohitse. Nyt diabeteksen toteamisen jälkeen tuntuu, että eniten kusee kaikki.
Ennen juhannusta suoritettu viisaudenhampaan leikkaus sujui melko mutkattomasti. Siksi menin pelottomana ja pahaa-aavistamattoman tyytyväisenä poistattamaan tänään toista, joka piti yksinkertaisesti vain repiä pois. Röntgenkuvissa ei näkynyt hampaan osalta mitään poikkeavaa, mutta toisin kävi. Puolen tunnin aika venyi ja venyi jo siinä, kun hammasta väännettiin, revittiin, käännettiin ja riuhdottiin. Kun se viimein antoi periksi ja lääkäri käänsi selkänsä hetkeksi, tunsin tukehtuvani vereen. Hetken aikaa syljeskelin lattialle, kunnes pystyin taas käymään makuulle ja lääkäri tarkisti vahingot: hammas oli repinyt poskiontelon tullessaan. Nopea parantuminen ja seuraavien päivien työvuorot vaihtuivat kolmen päivän sairaslomaan, erittäin varovaiseen/vähäiseen liikuntaan ja nestemäiseen ruokavalioon, kunnes verenvuoto lakkaa.
Poskiontelosta löytyi myös toinen pikku yllätys, joka toivon mukaan on vain harmiton kysta. Tämän repeämisen jälkeen tosin sekin joudutaan ilmeisesti operoimaan pois varmuuden vuoksi. Mutta siitä lisää, kunhan saadaan tarkemmat kuvat ja diagnoosit. Sitten aletaankin jännittämään, koska seuraavalle viisurille löytyy poistoaika.
Yhtä lääkärissä juoksemista siis koko syksy. Koettelee hermoja oikein todenteolla, eikä aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Syyskuun toisen viikonlopun jälkeen olen lähinnä nauranut. Mustaa huumoria ehkä, mutta sillä tästä selviää.
Nyt kuitenkin paskaa tulee niskaan siihen tahtiin, että on pakko jo johonkin avautua. Veikkaan, että perhe, kaverit ja muu suku alkaa jo kyllästyä kuuntelemaan.
Niin, diabetekseni saavuttaa tänään jo kunnioitettavan yhden kuukauden iän. Hoito on purrut ja arvot tasaantuneet alle kymmeneen. Monena päivänä olen onnistunut jo normalisoimaan tilanteen lähes täysin (eli vaihteluväli on mittausten mukaan ollut 4-8). Toki aina ei vain jaksa kiinnostaa, mutta uskoisin, että keskiarvo on jo kympin pinnassa. Se on melkoinen parannus jos miettii, että 6.9. klo 12.03 Vaasan keskussairaalan päivystyspolilla hoidon virallisesti alkaessa mittarin maksimiarvo, 33,3, ei riittänyt.
Koko kesältäkin keskiarvo oli yli 17.
Huikeita lukemia, eikä noiden kanssa elämä missään muotoa ole voinut olla täysin normaalia. Alkuun tuntui, kuin koko diagnoosi olisi tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta nyt ajan kanssa asiaa mietittyäni... Niin, kyllähän oireet olivat selvät, vaikkakin seliteltävissä. Helpompihan tämä on kieltää, kuin kohdata, vaikka niin yleinen sairaus onkin. Ei tähän kukaan tahdo sairastua.
No, diabetes on saatu kuriin. Toki moni asia hoidossa kaipaa vielä hiomista ja erilaiset ruokailu-, liikunta- ja työtilanteet tuovat omat haasteensa. Sen kanssa on kuitenkin vain opittava elämään, vaikka kuinka v*tuttaisi. Olen ristini jo hyväksynyt siinä mielessä, että tiedän olevani sairas lopunikääni, enkä koskaan voi syödä ja juoda normaalisti niin, etteivät sokeriarvot nakkelisi.
Olen ollut perusterve koko elämäni, perinteiset keväiset heinänuhatkin olen suosiolla jättänyt isoveljen sairastettavaksi. Flunssaa on toki joskus ollut, mutta sekin on aina mennyt max. parin päivän kuumeilulla ohitse. Nyt diabeteksen toteamisen jälkeen tuntuu, että eniten kusee kaikki.
Ennen juhannusta suoritettu viisaudenhampaan leikkaus sujui melko mutkattomasti. Siksi menin pelottomana ja pahaa-aavistamattoman tyytyväisenä poistattamaan tänään toista, joka piti yksinkertaisesti vain repiä pois. Röntgenkuvissa ei näkynyt hampaan osalta mitään poikkeavaa, mutta toisin kävi. Puolen tunnin aika venyi ja venyi jo siinä, kun hammasta väännettiin, revittiin, käännettiin ja riuhdottiin. Kun se viimein antoi periksi ja lääkäri käänsi selkänsä hetkeksi, tunsin tukehtuvani vereen. Hetken aikaa syljeskelin lattialle, kunnes pystyin taas käymään makuulle ja lääkäri tarkisti vahingot: hammas oli repinyt poskiontelon tullessaan. Nopea parantuminen ja seuraavien päivien työvuorot vaihtuivat kolmen päivän sairaslomaan, erittäin varovaiseen/vähäiseen liikuntaan ja nestemäiseen ruokavalioon, kunnes verenvuoto lakkaa.
Poskiontelosta löytyi myös toinen pikku yllätys, joka toivon mukaan on vain harmiton kysta. Tämän repeämisen jälkeen tosin sekin joudutaan ilmeisesti operoimaan pois varmuuden vuoksi. Mutta siitä lisää, kunhan saadaan tarkemmat kuvat ja diagnoosit. Sitten aletaankin jännittämään, koska seuraavalle viisurille löytyy poistoaika.
Yhtä lääkärissä juoksemista siis koko syksy. Koettelee hermoja oikein todenteolla, eikä aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Syyskuun toisen viikonlopun jälkeen olen lähinnä nauranut. Mustaa huumoria ehkä, mutta sillä tästä selviää.
